Noseboselityksistä sähköherkkyyden asialliseen diagnosointiin

Sähköherkkyys on sairaus tai oireyhtymä, josta kärsivä ei useinkaan saa lääkärille hakeutuessaan hoitoa. Lisäksi tarjotut hoidot ovat tyypillisesti sellaisia, joista ei ole sähköherkkien oman kokemuksen mukaan hyötyä. Lue nyt, miten sähköherkkyyttä pitäisi diagnosoida.

Potilaan valittaessa vastaanotolla esimerkiksi unettomuutta, runsaita kuukautisia tai erektiohäiriötä, lääkäri yleensä lähtökohtaisesti uskoo potilasta ja hoitaa häntä sen mukaisesti.

Sähköherkkyyden kohdalla asia on jostain syystä toisin. Sähköherkälle potilaalle voidaan todeta, että häntä ei voida hoitaa, koska sairaus ei ole virallisesti tunnustettu ja sille ei löydy tautiluokituksesta diagnoosia.*

Tunnetaan tapauksia, joissa lääkäri ei ole antanut sähköherkälle edes oireenmukaista hoitoa. Kuullessaan potilaan kertovan sähköherkkyydestään lääkäri on nopeasti keskeyttänyt potilaan ennen kuin tämä on ehtinyt kertoa tarvitsevansa apua esimerkiksi unettomuuteen.

Syyksi sähköherkkyyden huonoon asemaan terveydenhuollossa voidaan nähdä ennen kaikkea provokaatiotutkimusten tulokset.

Stressi on unettomuuden ohella yleisin oire, josta sähköherkät kärsivät.

Stressi on unettomuuden ohella yleisin oire, josta sähköherkät kärsivät.

Provokaatiotutkimusten ongelmat

Tieteellistä näyttöä sähköherkkyydestä on pyritty saamaan ns. provokaatiotutkimuksista. Ne ovat kontrolloituja tutkimuksia, joissa vapaaehtoiset potilaat on altistettu sähkömagneettisen säteilyn ja lumejaksojen vuorottelulle. Niissä tutkittavien tarkoitus on ollut erottaa oikea sähkömagneettinen altistus lumejaksosta.

Syytä siihen, että sähköherkkyyttä on haluttu tutkia nimenomaan provokaatiotutkimuksilla, voi etsiä modernin lääketieteen tiukasta tavasta soveltaa näyttöön perustuvaa lääketiedettä (evidence-based medicine). Siinä tieteellisen näytön niin sanottuna kultastandardina on pidetty satunnaistettuja ja kontrolloituja tutkimuksia (RCT-tutkimuksia). Tästä lähtökohdasta provokaatiotutkimus saattaa tuntua parhaalta ja helpoimmalta mallilta sen selvittämiseksi, onko aitoa sähköherkkyyttä olemassa.

Pyrkimyksessä perustaa lääketiede tieteelliseen näyttöön ei sinänsä ole mitään vikaa mutta tutkimusmenetelmät ja -tyypit tulisi valita oikein.

Provokaatiotutkimusten käyttöön sisältyy sähköherkkyyden kohdalla lukuisia metodologisia ongelmia, joista tässä kirjoituksessa käsitellään vain yhtä.

Sähköherkkyyttä on tyypillisesti tutkittu sellaisissa kontrolloiduissa tutkimuksissa, joissa altistus- ja lumejaksot ovat seuranneet toisiaan nopeasti, esimerkiksi 5 minuutin välein.

Koejärjestelyn mielettömyyttä voi verrata siihen, että heinänuhaa tutkittaisiin koeasetelmalla, jossa potilas altistettaisiin 5 minuutiksi heinäpeltoa vastaavalle siitepölymäärälle ja hänet sen jälkeen altistettaisiin 5 minuutin pituiselle lumejaksolle ja niin edelleen.

Tällaisen koejärjestelyn toimimattomuus johtuu ennen kaikkea siitä, että se ei ota huomioon biologisten vaikutusten viiveellä ilmaantuvaa luonnetta.

Heinänuhan tapauksessa histamiini ja muut välittäjäaineet eivät poistu elimistöstä välittömästi siitepölylle altistumisen loputtua. Samoin on myös sähköherkkyyden kohdalla: elimistön lisääntynyt oksidatiivinen stressi tai EEG:n osoittamat muutokset aivosähkökäyrässä eivät välttämättä ilmaannu heti altistuksen alettua eivätkä normalisoidu heti sähkömagneettisen altistuksen päätyttyä.

Tällaisesta sähkömagneettisten kenttien aiheuttamasta viivästyneestä reaktiosta on myös näyttöä tieteellisistä tutkimuksista.

Pitkäaikainen altistus ratkaisee

Sähköherkkyyden olennaisena diagnostisena kriteerinä ei voida eikä ole syytä pitää sitä, että potilas erottaa sähkömagneettiset kentät tai säteilyn melko välittömästi. Vaikkakin sähköherkkä saattaa silloin tällöin pystyä erottamaan sähkömagneettisen säteilyn heti, sähköherkän elämää häiritsee tyypillisesti se, että hän altistuu sähkömagneettisille kentille pitkäaikaisesti ja vasten tahtoaan.

Sähköherkkien yleinen kokemus on se, että kaikista lähteistä saatu vuorokautisen säteilyaltistuksen kokonaismäärä on yleensä ratkaiseva asia voinnille. Siksi tutkimusasetelman pitäisi perustua suhteellisen pitkäaikaiseen, vähintään useiden tuntien mutta mieluummin useiden päivien pituiseen altistukseen eikä todellisuudelle vieraaseen lyhytaikaisten altistusjaksojen vaihtelun erottamiseen.

Loppupuolella tässä kirjoituksessa ehdotetaan, miten sähköherkkyyttä tulisi tutkia, jos siitä halutaan hyvätasoista näyttöä.

Ontuvia psykogeenisia selitysmalleja

Sähköherkkyyttä on lääkärikunnan piirissä yritetty selittää erilaisin hypoteettisin selitysmallein. Muutama vuosi sitten sitä arveltiin ”somatosensoriseksi amplifikaatioksi”. Vaikea termi pitää sisällään olettamuksen, että potilaalla on joitakin altistuksesta johtuvia lieviä ja todellisia kehollisia oireita, joita hän kuitenkin omalla kuvittelullaan suurentelee niin, että niistä tulee elämää haittaavia.

Tänä vuonna Lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissa Säteilyturvakeskuksen tutkimusprofessori Eeva Salminen on selittänyt sähköherkkyyttä vielä selvemmin mitätöivällä hypoteesilla. Hänen mukaansa sähköherkkyydessä on kysymys nosebovaikutuksesta eli kielteisestä lumevaikutuksesta. Kun potilas etukäteen uskoo sähkömagneettisen altistuksen aiheuttavan oireita, hän myös niitä kokee.

Noseboselitys ei tee sähköherkkyyttä tyhjäksi

Noseboefektin olettamista sähköherkkyyttä selittäväksi tekijäksi voi pitää tarkoitushakuisena sairauden mitätöintinä. Vaikkakin noseboefekti on ilmiönä todellinen, sillä on vaikutuksia myös muilla lääketieteen osa-alueilla eikä vain sähköherkkyydessä.

Jos esimerkiksi jotain muuta sairautta sairastavalle potilaalle ollaan vastaanotolla kirjoittamassa lääkereseptiä ja lääkäri kertoo hänelle siinä yhteydessä, että lääke tulee aiheuttamaan voimakkaita haittavaikutuksia, potilaan voi odottaa kokevan nosebovaikutuksesta johtuvia haittoja. Kielteisesti koettu lumevaikutus ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että lääkeaineilla on myös todellisia haittavaikutuksia, jotka ovat riippumattomia potilaan kielteisistä ennakko-odotuksista.

Näin on myös sähköherkkyyden kohdalla. Sähkömagneettiset kentät aiheuttavat todellisia, potilaan kielteisistä ennakko-odotuksista riippumattomia haitallisia vaikutuksia.

Noseboilmiöllä on sähköherkkyydessä todellinen mutta toissijainen asema. Sen syntymisen voi ymmärtää siitä aiheutuvaksi, että potilas on aiemmin kokenut voimakkaitakin oireita sähkömagneettisesta altistuksesta johtuen, ja hän on sen vuoksi ehdollistunut pelkäämään niitä. Tällainen ehdollistuminen ei kuitenkaan poista sitä, että sähköherkkä potilas kokee ehdollistumisesta riippumattakin vahvoja oireita.

Auttaako päätös olla kiinnittämättä huomiota?

Seurauksena siitä ajattelutavasta, että sähköherkkyyden syyksi on nähty somatosensorinen amplifikaatio tai noseboefekti, lääkärikunnan keskuudessa on usein ehdotettu sähköherkkyyden ”hoidoksi” sitä, että sähköherkän tulisi vain opetella jättämään sähkömagneettiset kentät huomiotta. Eli lakaista ongelma maton alle.

Sähköherkkien näkökulmasta tällainen puhe on todellisuudelle vierasta. Lähestymistapa auttaa vain silloin, kun sähköherkkyys on vielä lievää ja/tai ympäristön sähkömagneettinen altistus on vähäistä.

Lepoa saadakseen ja selviytyäkseen jokainen sähköherkkä pyrkii aika ajoin sulkemaan sähköherkkyytensä ja sähkömagneettisen säteilyn pois tietoisuudestaan. Silloin kun ympäristön sähkömagneettinen altistus on vahvaa tai sähköherkkä on vahvasti herkistynyt ja kokee vahvoja oireita jo altistuksen ollessa heikompaa, se ei kuitenkaan jatkuvasti onnistu. Mitä vaikeampia sähköherkän elinolosuhteet ovat, sen vaikeampaa on onnistua siinä edes ajoittain.

Mikroaaltosäteilyn räjähdysmäinen kasvu kaupungeissa

Langattoman teknologian mikroaaltosäteily on lisääntynyt elinympäristössämme niin rajusti, että sähköherkille sen sulkeminen pois mielestä ei useinkaan enää onnistu.

Psykogeenisen väärindiagnosoinnin historiaa

Sähköherkkyyden leimaamista psyykkisistä syistä johtuvaksi on hyvä tarkastella lääketieteen historian valossa.

Sairauksia, joita aiemmin on pidetty pelkästään psyykkisistä syistä johtuvina, mutta joille sittemmin on löytynyt myös vahvoja fysiologisia syytekijöitä, ovat mm. mahahaava, josta nykyisin tiedetään, että helikobakteeri lisää sen riskiä merkittävästi. Psykogeenisina on pidetty aiemmin myös ärtyneen suolen oireyhtymää ja dystoniaa (neurologinen sairaus, jossa on tahdosta riippumattomia lihasliikkeitä). Lisäksi psyykkisillä syillä on lääketieteen historiassa yritetty selittää astmaa, fibromyalgiaa, heinänuhaa, korkeaa verenpainetta, diabetesta ja silmäoireita (Pikoff 2010).

Nykyään tiedämme, että vaikka psykogeeninen syytekijä on usein myötävaikuttamassa näihin ja moniin muihinkin sairauksiin, on yksisilmäistä pitää edellä mainittuja sairauksia ainoastaan tai edes pääasiassa psyykkisistä syistä johtuvina.

Nykyään mainittujen sairauksien aiempi psykologisoiva väärindiagnosointi vaikuttaa lähinnä nololta. Psykologisoivan väärindiagnosoinnin perimmäisenä syynä voidaan pitää lääkärin vahvaa biasta eli ennakkoasennetta: kun hän ei halua uskoa, että sairaudella on fysiologisia syitä, hän selittää sen väkisin psyykkisillä tekijöillä haluamatta tunnustaa vastakkaista näyttöä, jota on runsaasti sähköherkkyydenkin kohdalla, kuten tässä kirjoituksessa myöhemmin kerrotaan.

Jos lääkärikunta haluaisi oppia aiemmin tekemistään virheistä, tarvittaisiin enemmän avointa asennetta ja potilaiden kuuntelua sen sijaan, että omista uskomusjärjestelmistä käsin päädytään ennakkoluuloisiin selitysmalleihin. Tätä on suositeltu myös tieteellisessä kirjallisuudessa:

”Ihmisiä, jotka kärsivät sähkömagneettisesta yliherkkyydestä, ei pitäisi enää laiminlyödä tai stigmatisoida vain sen vuoksi, että ei ole olemassa vaikutusmallia tällä tilalle. Siinä, miten tieteessä suhtaudutaan sähkömagneettiseen yliherkkyyteen, tarvitaan Stirlingiä lainataksemme ‘tervetullutta kannustinta kohti suurempaa nöyryyttä’.” – Tuengler et al. 2013

Sähköherkkyyden psykologisointi on huonoa hoitoa

Sähköherkkyyden luokittelusta nosebovaikutuksesta johtuvaksi oireiluksi on monenlaista haittaa. Ensinnäkin tällainen väärindiagnosointi synnyttää sähköherkässä potilaassa välittömän tunteen todellisten kokemusten mitätöinnistä ja väärinymmärryksestä. Se johtaa turhautumisen tunteeseen ja ahdistukseen.

Toiseksi sähköherkkyyden luokittelu psykogeenisista syistä johtuviksi estää sairauden kunnollisen hoidon ja johtaa usein potilaan tilan heikkenemiseen. Psykogeenisena pidettyä sähköherkkyyttä ei kyetä hoitamaan kunnollisesti, koska sairauden todellinen syy on sähkömagneettisessa altistuksessa. Jos sitä ei vähennetä ja potilasta tueta keinoilla, joista on tutkimusten ja kliinisen kokemuksen mukaan sähköherkkyydessä apua, potilaan tila edelleen heikkenee.

Väärindiagnosointi johtaa lisäksi sähköherkkien marginalisoitumiseen.  Sähköherkkien kokiessa, että he eivät saa kunnon hoitoa terveydenhuollosta, he ovat taipuvaisempia vaikenemaan sairaudestaan. On tiedossa, että sähköherkät ovat vaienneet sairaudestaan kymmeniksi vuosiksi. Näin on käynyt, vaikka oireet ovat olleet voimakkaita ja sairaus on johtanut työkyvyttömyyteen ja pahimmillaan syrjäyttänyt täysin yhteiskunnasta.

Suomalaista sähköherkkyyden hoitoa ei ole auttanut se, että lääkärien käytettävissä olevat online-referenssit Duodecim-tietokannassa ja Lääkärilehdessä ovat olleet vahvan ennakkoasenteen sävyttämiä ja pinnallisia.

Sähköherkkyys johtuu altistumisesta sähkömagneettiselle säteilylle

On vahvoja tieteellisiä perusteita uskoa, että sähköherkkyys aiheutuu pääasiassa altistumisesta sähkömagneettisille kentille. Ensinnäkin provokaatiotutkimuksissa on havaittu, että osa tutkimukseen osallistuneista saa välittömiä ja vahvoja oireita sähkömagneettisesta altistuksesta. Kenties selvin ja dramaattisin näyttö on saatu tohtori Magda Havasin lumealtisteella kontrolloidusta ja toistetusta tutkimuksesta, jossa tutkittavia altistettiin langattoman DECT-puhelimen säteilylle. Osa tutkittavasta sai sydänkäyrässä dramaattisesti näkyviä oireita, kuten alla olevassa videossa kuvataan.

Tohtori Magda Havasin uudessa tieteellisessä artikkelissa sähkömagneettisten kenttien haitallisia biologisia vaikutuksia kuvataan vielä laajemmin. Havas kertoo muun muassa siitä, että sähkömagneettisen altistuksen seurauksena on havaittu usein veressä ns. raharullamuodostusta (rouleaux formation), joka on yhdistetty tulehdukseen ja suurempaan veritulppariskiin (Havas 2013).

Sähköherkkyytenä ilmenevät oireet ovat uskottavia myös sen vuoksi, että lukuisissa tutkimuksissa on paljastunut lukuisia mekanismeja, joilla sähkömagneettiset kentät ovat biologisesti haitallisia ihmiselle tai koe-eläimille.

Sähkömagneettiset kentät ja säteily ovat esimerkiksi aiheuttaneet:

  • kalsiumin vuotoa soluista (Blackman 1988)
  • veri-aivoesteen vuotamista ja neurologisten vaurioiden syntymistä vuotokohtiin (Nittby 2009)
  • muuttaneet elimistön itsensä muodostamien antioksidanttien tasoja (Kesari 2011)
  • oksidatiivisen stressin lisääntymistä soluissa (De Iuliis 2009)
  • DNA-vaurioita ja niiden korjauksen viivästymistä (Liu 2013)
  • stressiproteiinien kohoamista ja vastustuskyvyn heikentymistä (Agustiño 2012)
  • vaikutus käpyrauhaseen ja sitä kautta alentunut melatoniinin ja serotoniinin tuotanto (Henshaw 2005)
  • muutoksia EEG:ssä ja unen laadun heikkenemistä (Lowden 2011)
  • sperman vahingoittumista (De Iuliis  2009)

Haitallisia muutoksia on siis pitkä joukko, ja jokainen jolla on lääketieteellistä tietoa tietää, että edellä mainituista esimerkiksi oksidatiivinen stressi on kielteinen ilmiö, jonka lisääntymistä elimistössä pitäisi pyrkiä ehkäisemään. Runsaana oksidatiivinen stressi vauhdittaa ikääntymistä ja kroonisiin rappeutumissairauksiin sairastumista. Oksidatiivinen stressi ja DNA-vauriot voivat myös lisätä syöpäriskiä.

Lisäksi epidemiologisissa tutkimuksissa sähkömagneettinen säteily on yhdistetty suureen kirjoon oireita ja sairauksia alkaen neurologisista oireista ja päätyen lasten leukemiaan ja rintasyöpään (Khurana 2010).

Kaiken kaikkiaan on olemassa laaja joukko tutkimusnäyttöä, joka viittaa siihen suuntaan, että sähkömagneettinen säteily – niin matalataajuiset magneettikentät kuin langattoman teknologian mikroaaltosäteilykin – on nykyisessä laajuudessaan käytettynä biologisesti ja terveydellisesti haitallista. Ei ole ihme, että monet ihmiset myös aistivat elimistölle aiheutuvia haittoja kokemuksellisesti.

Kasvit ja eläimet eivät kärsi nosebovaikutuksesta

Huomionarvoista on, että jo kolme laajaan tutkimusnäyttöön perustuvaa tieteellistä katsausartikkelia osoittaa sähkömagneettisella säteilyllä olevan haittoja myös eläimille ja kasveille (Cucurachi 2013). Kun kasvit ja eläimet eivät osaa pelätä säteilyä, haittoja ei voi selittää nosebovaikutuksella.

Kun sähkömagneettinen säteily selvästi aiheuttaa stressiä elimistössä, on uskottavaa, että osa ihmisistä voi myös kokea sen. Toisaalta tutkimuksista tiedetään, että ihmisten välillä on biologisia eroja herkkyydessä, mikä selittää sitä, että vain sähköherkät saavat oireita.

Miten sähköherkkyyttä pitäisi tutkia

Jos halutaan saada sähköherkkyydestä hyvätasoista näyttöä, tulisi järjestää koetilanne, jossa sähköherkiksi itsensä kokevat tutkittavat altistetaan kohtalaisen pitkäaikaisesti luonnollisia elämänolosuhteita vastaavalle säteilylle ja lumetilanteelle. Sopiva tutkimustyyppi olisi esimerkiksi kolme viikkoa kestävä ristikkäistutkimus, jossa keskellä olisi viikon mittainen puhdistautumisajanjakso (wash-out period).

Sen lisäksi olisi hyvä saada näyttöä siitä, mitä molekyylitason muutoksia sähkömagneettiselle säteilylle altistuminen aiheuttaa sähköherkässä verrattuna terveisiin koehenkilöihin. Esimerkiksi Säteilyturvakeskuksessa matkapuhelinsäteilyä ja stressiproteiineja tutkineen tutkimusprofessori Dariusz Leszczynskin työ olisi kenties voinut olla avuksi sähköherkkyyden kausaalisuuden osoittamisessa. Molekyylitason ja biologisten merkkiaineiden muutoksia koskevat tutkimukset voisivat antaa myös tarkempia viitteitä siitä, mitkä hoidot voisivat – altistuksen vähentämisen lisäksi – auttaa sähköherkkyydessä.

Valitettavasti Leszczynskin tutkimusrahoitus STUKissa keskeytettiin. Näin kävi luultavasti siksi, että sähkömagneettisen säteilyn haittoja koskevaa tutkimusnäyttöä ei haluta kerryttää.

Sähköherkkyyttä koskevan kiistattoman näytön puuttumista ei pidä kuitenkaan pitää tekosyynä potilaiden huonolle hoidolle. Tämän kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että jo nykytiedon valossa on mahdollista hoitaa sähköherkkiä hyvin. Se edellyttää kuitenkin lääkäreiltä perehtymistä asiaan ja potilaiden ottamista täysin vakavasti.

Sähköherkkyyteen on auttavia kokeellisia hoitoja

Joissakin maissa on kehitetty kokeellisia hoitoja, joista on saatu sähköherkkyyden hoidossa hyviä tuloksia. Nämä kokeelliset hoidot eivät ole hatusta vedettyjä vaan ne perustuvat jo olemassa olevaan viitteelliseen näyttöön sähkömagneettisten kenttien haitoista.

Ranskalaislääkäri Dominique Belpomme on kehittänyt sähköherkkyyden diagnostiikkaa ja hoitoa.

Ranskalaislääkäri Dominique Belpomme on kehittänyt klinikallaan sähköherkkyyden diagnostiikkaa ja hoitoa.

Ranskalainen syöpätautien erikoislääkäri, professori Dominique Belpomme on yksi sähköherkkyyden diagnostiikan ja hoidon kehittäjistä. Hän pitää tärkeänä syynä sähköherkkyydessä koettaviin oireisiin mikroaaltosäteilyn aiheuttaman veri-aivoesteen vuotamista. Sen seurauksena ympäristön kemikaalit, kuten elohopea ja torjunta-aineet, pääsevät herkemmin aivoihin, jossa ne aiheuttavat erilaisia oireita ja hermoston rappeutumissairauksia.

”Sähköherkkyys on todellinen, kasvava terveysongelma, joka voi olla suuri uhka kansanterveydelle.” – Professori Dominique Belpomme

Professori Belpommen mukaan sähköherkillä virtsan melatoniinitasot voivat olla 50 prosenttia alempia kuin muilla ja verestä mitattavien stressiproteiinien tasot 10-kertaisia verrattuna normaaleihin. Hän pitää näitä merkkeinä sähkömagneettisten kenttien soluille aiheuttamasta stressistä (Le Nouvel Observateur).

Alempi melatoniinitaso voi heikentää unta, ja lisäksi melatoniini on erittäin tärkeä antioksidantti. Jos elimistöllä ei ole riittävää antioksidanttisuojaa, se lisää oksidatiivista stressiä, mikä voi edelleen vauhdittaa ikääntymistä, lisätä DNA-vaurioita, suurentaa syöpäriskiä sekä lyhentää elinikää.

Professori Belpommen hoitojen perustana on potilaan sähkömagneettisen altistuksen vähentäminen – juuri se keino, jota suomalaisten lääkärien on jostain syystä vaikea niellä.

Myös kanadalainen ympäristöherkkyyksien hoitamiseen erikoistunut lääkäri Roy Fox on sitä mieltä, että kaiken pitää lähteä sähkömagneettisen altistuksen vähentämisestä (La Maison du 21e siècle). Lisäksi suomalaiset ja norjalaiset sähköherkkien keskuudessa tehdyt kyselytutkimukset tukevat vahvasti lähtökohtaa, että sähkömagneettisen altistuksen vähentäminen on tärkeintä.

Tämä lähestymistapa näyttää myös toimivan, koska potilaat kertovat saaneensa apua Belpommen hoidoista.

Belpommen näkemysten lisäksi suosittelen lääkäreille tutustumista Itävallan Lääkäriliiton systemaattisiin ohjeisiin sähköherkkyyden diagnosoimiseksi ja hoitamiseksi (ohjeet englanniksi).

Lisäksi kannattaa lukea lääketieteen professori Stephen Genuis’n ja Christopher Lippin erinomainen katsausartikkeli ’Electromagnetic hypersensitivity: fact or fiction?’. Muun ohella siinä käsitellään laajasti myös sähköherkkyyttä koskevien provokaatiotutkimusten metodologisia ongelmia (Genuis 2012).

Kliininen kokemus ja potilaiden kuuntelu arvoon

Tieteellisen näytön lisäksi lääketieteessä on ollut tapana arvostaa lääkärien kliinistä kokemusta. Vaikkakaan ei ole olemassa vakuuttavaa ja kiistatonta tieteellistä näyttöä hoidoista, jotka sähköherkkyydessä auttavat, sen puuttuessa olisi hyvä tukeutua monia sähköherkkiä potilaita tutkineiden ja tuloksellisesti hoitaneiden lääkäreiden kliiniseen kokemukseen siitä, mikä auttaa. Sen pohjalta hoitoja voidaan edelleen kehittää.

Lääkärit voisivat myös lähtökohtaisesti uskoa potilaittensa kokemuksia. Jos potilaan kertomus vaikuttaa yleisesti koherentilta, sähköherkän kertomusta tulisi uskoa samaan tapaan kuin lääkäri uskoo potilasta, joka tulee vastaanotolle kertomaan unettomuudestaan.

Lisäksi lääkäreiden olisi paikallaan uskoa sähköherkkien kokemusta potilasryhmänä. Kun kyselytutkimukset kertovat yhtäpitävästi, että psykoterapia tai lääkehoidot eivät yleisesti ottaen auta sähköherkkyydessä, nämä tulokset olisi syytä ottaa vakavasti (Hagström 2012).

Vertaistuki tärkeää

Monet potilaat ovat onneksi – terveydenhuollon puutteellisesta suhtautumisesta huolimatta – löytäneet apua oireyhtymäänsä. Suurena apuna asiassa on se, että sähköherkkien keskuudessa vaihdetaan tietoja keinoista, jotka sähköherkkyydessä auttavat. Osa tiedosta välittyy Sähköherkät-potilasyhdistyksen kautta, mutta sitä välitetään myös esimerkiksi sähköpostitse, epävirallisissa tapaamisissa sekä Facebookin Sähkömagneettinen terveys -sivun kautta. Sähköherkkien keskuudessa onkin runsaasti kumulatiivisesti kertynyttä tietoa siitä, mikä sähköherkkyydessä voi parantaa vointia.

Runsaasti hyvää tietoa on myös Kun säteily satuttaa -kirjassa. Neuvokkaita ohjeita sisältävää ja toiveikkuutta herättävää kirjaa voi suositella niin sähköherkkyydestä kärsiville kuin esimerkiksi lääkäreillekin.

Sähköherkät ovat yhteiskunnassamme yhä pahenevassa pinteessä sen vuoksi, että sähkömagneettinen säteily jatkuvasti lisääntyy, vaikka esimerkiksi Eurooppa-tason elinten, kuten Euroopan ympäristöviraston EEA:n ja Euroopan neuvoston kannanotoissa on suositeltu varovaisuusperiaatteen käyttöönottoa. Valitettavasti asiantuntijaelinten suositukset ja varoitukset kaikuvat rahanahneessa digihuumassa kuuroille korville.

Sähköherkkien sanoma muulle yhteiskunnalle

Sähköherkkiä ei pitäisi pitää kummajaisina, jotka eivät kestä modernia yhteiskuntaa. Sen sijaan heidät pitäisi nähdä herkkinä indikaattoreina tai varoitussignaaleina. Sähköherkät oireineen ovat kertomassa muulle yhteiskunnalle, että käyttämämme teknologia ei ota huomioon biologisia ja ekologisia reunaehtoja.

Kuten ympäristöministeriössä työskennellyt Mirja Ruokoranta on sanonut:

”Ympäristöministeriöaikoinani minulle tuli tutuksi herkän indikaattorin käsite. Luonnossa jokin laji reagoi aina ensimmäisenä tapahtuneeseen ympäristömuutokseen. Tällainen laji on herkkä indikaattori. Naava esimerkiksi on herkkä indikaattori ilmansaasteiden suhteen: mitä vähemmän naavaa, sen saastuneempi ilma. Me ensimmäisinä sairastuneet olemme säteilysaasteen suhteen herkkiä indikaattoreita, jotka varoittavat kaikkia uhkaavasta vaarasta. Meitä olisi syytä kuunnella ja ottaa oppia kokemuksistamme ja näkemyksistämme.”

Langattoman teknologian levittämän mikroaaltosäteilyn syöpäriskiä lisäävästä vaikutuksesta on yhä parempaa näyttöä (Yakymenko 2011).

Vähentäessämme säteilyaltistusta sähköherkkien suojaamiseksi vähennämme samalla myös normaaliväestön eli meidän kaikkien riskiä sairastua syöpään ja neurologisiin sairauksiin.

*Edit. 10.10.2014: Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ympäristöyliherkkyys on lisätty suomalaiseen ICD-10-tautiluokitukseen. Sen nimike on R68.81: Jatkuva tai poikkeuksellinen herkkyys ympäristön tavanomaisille tekijöille. Luokitus ei kuitenkaan oikeuta sosiaalivakuutusjärjestelmän etuuksiin tai takaa hyvää sähköherkkien hoitoa.

Viitteitä:

Electrosensitivity (ES, EHS) physiologically explained by professor Dominique Belpomme. Towards Better Health. 5.6.2012.

Fauteux A. Electrosensitivity caused by chronic nervous system arousal – Dr Roy Fox. La Maison du 21e siècle. May 1, 2012.

Genuis SJ, Lipp CT. Electromagnetic hypersensitivity: fact or fiction? Sci Total Environ. 2012 Jan 1;414: 103–12.

Guideline of the Austrian Medical Association (ÖÄK) for the diagnosis and treatment of EMF-related health problems and illnesses (EMF syndrome). ÖÄK. Wien, March 3rd, 2012.

Hagström M, et al. Electromagnetic hypersensitive Finns: Symptoms, perceived sources and treatments, a questionnaire study. Pathophysiology. 2013 Apr 1.

Havas M, Marrongelle J. Replication of heart rate variability provocation study with 2.4-GHz cordless phone confirms original findings. Electromagn Biol Med. 2013 Jun;32(2):253-66.

Kato Y, et al Reported functional impairments of electrohypersensitive Japanese: A questionnaire survey. Pathophysiology. 2012 Apr;19(2):95-100.

Lowden A, et al. Sleep after mobile phone exposure in subjects with mobile phone-related symptoms. Bioelectromagnetics. 2011 Jan;32(1):4-14.

McCarty DE, et al. Electromagnetic hypersensitivity: evidence for a novel neurological syndrome. Int J Neurosci. 2011 Dec;121(12):670-6.

Pikoff, HB. A study in psychological mislabeling: the rise and protracted fall of psychogenic fibromyalgia. Int Musculoskelet Med. 2010;32(3);129-132.

Professor Dominique Belpomme: ”Electromagnetic Fields Are Harmful to Health”. Towards Better Health. 16.10.2013.

Riou-Milliot S. Radiofréquences : l’électrosensibilité, ça existe? Le Nouvel Observateur. 15.10. 2013.

Röösli M, et al. Symptoms of ill health ascribed to electromagnetic field exposure–a questionnaire survey. Int J Hyg Environ Health. 2004 Feb;207(2):141-50.

Salminen E. Ympäristöherkkyys – taistelua tuulimyllyjä vastaan? Suomen Lääkärilehti. 2013;33:1404-5.

Sunnuntaisuomalainen: Sähköherkkyys ei ole psyykkinen sairaus. Helsingin Sanomat. 17.2.2013.

Tamminen E. Sähköinen kehomme – sähköherkkyys. Potilaslehti. 2011; 1:36-41.

Tuengler A, von Klitzing L. Hypothesis on how to measure electromagnetic hypersensitivity. Electromagn Biol Med. 2013 Sep;32(3):281-90.

Tuengler A, et al. Mobile Phones, Electromagnetic Hypersensitivity, and the Precautionary Principle. Bioelectromagnetics. 2013.

Ympäristöyliherkkyys mukaan tautiluokitukseen. Suomen Lääkärilehti. 22.09.2014.

Advertisements
Kategoria(t): Sähköherkkyys Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta artikkeliin: Noseboselityksistä sähköherkkyyden asialliseen diagnosointiin

  1. Mikko Ahonen sanoo:

    Jos paljon tutkimuksia tehdään väärillä ennakko-oletuksilla ja väärillä menetelmillä, seuraa siis Rubin-tyyppisiä yleistyksiä (”Tutkimukset eivät ole osoittaneet sähkö(yli)herkkyyden olemassaoloa”) .

    Kiinnittäisin huomiota jo 1991 tehtyyn William Rean ja kumppanien tutkimukseen, jossa oli koejärjestely oli mielestäni tehty oikein. Kaikki lähtee siitä, että testausympäristö on aidosti kemiallisesti ja sähkömagneettisesti puhdas ympäristö. Rean paperissa tämä kuvataan. Samoin kerrotaan, miten eri vaiheiden (phase) kautta haetaan tietylle ihmiselle vaikuttavinta taajuutta / teknologiaa, eikä oleteta, että kaikki samalla tavalla ja samassa ajassa reagoivat tiettyyn taajuuteen. Tässä tutkimuksessa lopulta seulottu, aito EHS-porukka vastasi 100 % oikein heihin kohdistettuihin haasteisiin/altisteisiin (challenges).

    http://apps.fcc.gov/ecfs/document/view?id=7520937451

    Tähän menetelmään ovat mielestäni tuoneet lisätarkennuksia vain Andrew Marinon tutkimusryhmän työ ja uusin Tuengler & von Klitzing (2013) , jonka Juhana hyvin olit nostanut esille.
    http://andrewamarino.com/journalarticles.html
    http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/23301924

    Näillä menetelmillä tehtävää tutkimusta pitäisi rahoittaa! (ja tehdä, pian!)

    HUOMIO! Usein kemikaali-, home- ja raskasmetallikuormitus unohdetaan ja tutkitaan vain reagointia sähköön. Kannattaisi ensin katsoa, miten on onnettomuuden kautta aikaansaatua 2 casessa kymmeniä sähköherkkiä :

    https://maisonsaine.ca/sante-et-securite/electrosmog/ehs-royfo.html

    http://www.feb.se/ARTICLES/MiljoeES.html (tai kirja Gunni Nordström: Mörkläggning)

    HOIDOISTA: Erittäin hyviä tuloksia ihmisten työkuntoon palauttamisessa on saatu RF&ELF-altistuksen minimoinnilla + veripesu-menetelmällä eli viralllisesti Doublemembranefiltrationapheres -menetelmällä . Tällöin vähennetään merkittävästi sairaan ihmisen kemikaali- ,raskasmetalli-, radioaktiivisten aineiden- ja nanopartikkelien pitoisuuksia.

    Esimerkki hoidosta toisen sairauden yhteydessä:
    http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1744-9987.2005.00324_9.x/abstract

    Tätä asiantuntemusta on mm. Saksassa Baijerissa Chamin lääkäreillä ja heillä on tosiaan erittäin hyviä tuloksia sähköherkkien hoitamisesta. Norjan sähköherkkien yhdistyksellä on myös tietoa tästä hoitomuodosta.

    Kysyn: Mitäpä jos …. raskasmetallit, kemikaalit ja nanopartikkelit saavat ihmisen toimimaan liian tehokkaana antennina? Ja siksi moinen poisto-hoito toimii?

    http://www.electronicsnews.com.au/features/spray-on-antenna-nano-technology

    Paljon on siis hoidoissakin kehittämistä ja tutkimista. Ja ympäristökuormitusta pitäisi samaan aikaan tehokkaasti pystyä pienentämään.

    t: AhosMikko

    P.S. Vähän pitkä oli juttusi Juhana, tulostettuna luettavampi 😉 Mutta eipä tämä vastauksenikaan ihan lyhyt ole.

  2. Juhana Harju sanoo:

    Hei Mikko,

    Kiitos kovasti mielenkiintoisesta ja monia näkökohtia sisältävästä kommentistasi. On totta, että kirjoitukseni venähti vähän turhan pitkäksi.

    Olet oikeassa Rubin-tyyppisistä olettamuksista. Magda Havas eritteli tuoreessa katsausartikkelissaan Rubinin psykosomaattisuusväitteitä ja totesi niiden kaikkien perustuvan virheellisiin tulkintoihin.

    Vaikka pääasiassa olen Havasin ja Tuenglerin kanssa samaa mieltä, yhdessä asiassa näkemykseni poikkeavat heistä. Heidän mielestään aitoa fysiologisista syistä (eli sähkömagneettisista kentistä) johtuvaa sähköherkkyyttä on olemassa mutta sen lisäksi he arvioivat, että sähköherkiksi itsensä lukevien joukossa on myös sellaisia, jotka eivät ole aidosti sähköherkkiä. Tästäkin voi olla samaa mieltä. Mielestäni he kuitenkin yliarvioivat tämän joukon osuuden. Se puolestaan mielestäni johtuu siitä, että Havas ja Tuengler eivät kumpikaan ota riittävästi huomioon sähköherkkyysoireiden viiveellä ilmaantuvaa luonnetta, vaikkakin he mainitsevat ja periaatteessa tunnustavat viiveen olemassaolon.

    Mielestäni on tärkeää käsittää ja tunnustaa, että sähköherkkien keskuudessa on nopeasti oireita saavia (rapid responders) ja viiveellä oireita saavia (slow responders). Jos tätä ei täysin osata arvostaa, viiveellä oireita saavat eivät saa oikeutta esimerkiksi terveydenhuollossa. (Jako on tietysti karkea, koska nopeastikin oireita saavien oireet pahevat, jos he altistuvat sähkömagneettisille kentille pidemmän aikaa.)

    Hyvin totta tuo mainitsemasi, että raskasmetallit ja ympäristön toksiinit liittyvät sähköherkkyyteen. Muistelen, että se olisi tullut ilmi Turun AMK:n sähköherkkien tutkimuksessakin. Kuten tiedätkin, professori Dominique Belpomme arvelee yhteisvaikutuksen johtuvan siitä, että mikroaaltosäteily heikentää veri-aivoestettä (mikä on osoitettu esimerkiksi Leif Salfordin tutkimuksissa), jolloin raskasmetallit ja ympäristön toksiinit pääsevät helpommin aivoihin veri-aivoesteen vuotokohdista.

  3. Mikko Ahonen sanoo:

    Hyvä lisäys Juhana tuo veriaivoesteen vuotaminen.

    Mielenkiintoista, että pientä näyttöä on jo palonestoaineiden pitoisuuksien ja EHS:n yhteydestä:
    http://www.milieuziektes.nl/Rapporten/Electromagnetic%20Biology%20Medicine%202008.pdf

    Kattavampi testausprotolla tarvittaisiin, jotta yleisimmät kemikaalit, raskasmetallit ym. otettaisiin testatessa huomioon. Mutta … mistähän siihen rahoitus?

  4. Juhana Harju sanoo:

    On totta, että tiedoissa on puutteita koskien esimerkiksi sähköherkkyyden ja ympäristön kemikaalien yhteisvaikutusta. Muille lukijoille haluaisin kuitenkin korostaa sitä, että sähköherkkyysoireisiin auttaa keinotekoisista sähkömagneettisista puhdas ympäristö myös siinä tapauksessa, että yhteisvaikutusta kemikaalien kanssa olisi.

  5. Anne sanoo:

    Loistava artikkeli Juhana.
    Kiitos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s